Ärräpussitkaan eivät nyt auta

Poliitikot eivät voi enää väistää kysymystä, hyväksyvätkö he EU:n taloudellisen yhteisvastuun vai eivät.

Osallistun 30.9. Suomen Pankin järjestämään keskusteluun Euroopan keskuspankin mahdollisuudesta – tai kenties peräti velvollisuudesta – lieventää EU:n taantumaa.

Olen toki esittänyt EKP:n valtuuksien ja velvoitteiden laajentamista kirjassani Suuri kiristys. Pidän kuitenkin olennaisimpana, että euroalueen talouspolitiikka toimisi jämäkässä yhteistyössä, eikä olisi kansallisten (lue: Saksan) etujen sanelemaa kokonaisuuden vahingoksi.

Tavoitteellinen ja sitova yhteistyö on tietenkin sitä, minkä 99 prosenttia suomalaisista torjuu ”liittovaltiona”. Koska poliitikot eivät uskalla yrittää välttämättömästä mahdollista, yhteisvastuuta toteutetaan takaoven kautta – Euroopan keskuspankin toimin.

En yleensä vuodata kyyneliä keskuspankkiirien puolesta, mutta EKP:n mahdoton tilanne säälittää.

Poliitikot ovat ulkoistaneet vastuun Euroopan talouden elpymisestä EKP:lle. Siinä on kolme ongelmaa; vain kolme, mutta sitäkin suurempaa.

Ensinnäkin EKP on myöhässä, kuten olen moneen otteeseen sanonut. Siitä seuraa, että EKP ei voi juuri vaikuttaa rahapolitiikalla. Mutta senkin vähän, minkä voisi, Euroopan poliitikot torpedoivat.

Poliittisesta pelokkuudesta seuraavat juuri ne asiat, joita halutaan välttää. Ensiksikin pakollinen ja paljon laajempi yhteisvastuu kuin mihin olisi voitu hallitusti ja suunnitellusti edetä. Ja siitä seurauksena populistien ja euroskeptikkojen aseman vahvistuminen.

Narulla ei voi työntää

Radikaalikaan rahapolitiikka ei auta, kun Eurooppaa vaivaa kysyntälama. Kirjani julkaisutilaisuudessa maaliskuussa Lauri Holappa totesi, että ”narulla ei voi työntää”. Toinen keskustelijoista, Sixten Korkman, käytti kolumnissaan täsmälleen samaa kielikuvaa puoli vuotta myöhemmin.

Viimeistään Saksan surkeat talousluvut lienevät vakuuttaneet kovapäisimmätkin ekonomistit.

(Ne, jotka hokevat ”rakennemuutosten” välttämättömyyttä, ovat selityksen velkaa, miksi Saksa, joka on tehnyt kivuliaat ja onnistuneet rakennemuutoksensa, ei sittenkään pärjää. Heidän tehtävänsä on myös osoittaa vääräksi oman kantani, että euroalueen talouskiristys ja aiheutettu suurtyöttömyys ovat nyt viimein tappaneet kysynnän jopa Saksan vientimahdilta. Uskomaton saavutus jopa Olli Rehniltä.)

Korkoaseesta ei ole ollut iloa pitkään aikaan. Nollan alle ei hevin pääse. Mutta puoli-ilmainen pankkirahoituskaan (vuonna 2011 aloitetun LTRO-operaation jatkoksi avattu TLTRO-ohjelma) ei näytä tepsivän.
EKP:n tavoite on syytää pankeille parhaimmillaan nollakorkoista lainaa 400 miljardia euroa. Pankeille kelpasi viime viikolla toteutetussa huutokaupassa vain 82 miljardia. Joulukuun kierroksella päästäneen selvästi parempaan tulokseen – mutta näyttää siltä, että tavoitteessa voidaan jäädä puolitiehen.

Pankit, joiden pääomavaatimuksia on kiristetty, vähentävät saataviaan suhteessa omaan pääomaan, eli lainaavat nuukaillen. Silti EU-alueen yrityksistä vain 16 prosenttia valittaa rahoitusvaikeuksista. Rahaa ei ole jaossa, mutta ei sitä kukaan näy tarvitsevankaan. Kukaan ei investoi. Noidankehä.

Yksi syy siihen, miksi halpa raha ei kelpaa pankeille on se, että niille on edullisempaa myydä saataviaan suoraan EKP:lle, joka on luvannut sijoittaa 800 miljardia euroa (Der Spiegelin arvio*) omaisuusvakuudellisiin arvopapereihin. Näitä ovat ABS:t eli Asset-Backed Securities ja vakuudelliset velkakirjat, covered bonds.

Ne ovat samoja johdannaisia, joilla Yhdysvaltain subprime-kriisi saatiin aikaan, kuten äänekkäät euroskeptikot jaksavat muistuttaa. Yhtä hyvin voidaan toki kieltää maailmasta presidentit, koska he ovat saaneet aikaan useimmat sodat.

Karkkihammas Frankfurtista

Euroopan keskuspankin tase putosi viime viikolla alle 2000 miljardin euron. Korkeimmillaan EKP:n saatavat ovat olleet yli 3000 miljardia euroa, mille tasolle pääjohtaja Mario Draghi ilmoitti pankin pyrkivän.

EKP:n tase 2014 on suunnilleen saman kokoinen kuin 2008. Vertaa alla olevaan Yhdysvaltain 

keskuspankin (Fed) taseeseen, joka on viisinkertaistunut samassa ajassa. 

EKP:n elvytystavoite on siis yli tuhat miljardia euroa, jotka pitäisi syytää pankkeihin (ei kelpaa) tai sijoittaa arvopapereihin (ei näytä onnistuvan). Epätoivo yltyy.

EKP:n osto-ohjelman ongelma on, että ostettavaa ei oikein ole. Yritykset eivät juurikaan hae velkarahaa suoraan markkinoilta, kuten Yhdysvalloissa, vaan pankeista. Ja vuoden 2008 kriisi tappoi tietysti Euroopastakin juuri ne johdannaiset, jotka kriisin aiheuttivat. Euroopan ABS-markkinoille tulee ostettavaa vuosittain enintään viideosa siitä, minkä yksin EKP haluaisi hamuta.

ABS:t ovat niitä (usein turhaan) pelättyjä johdannaisia, jotka syntyvät, kun olemassa olevat yritys-, asunto-, auto- ja kulutusluotot paketoidaan ”uusiksi” velkakirjoiksi.

Arvopaperistaminen muistuttaa vähän Ärräpusseja, joita R-kioskeilla myydään. Kioskifirma ostaa lakut yhdeltä, merkkarit toiselta ja hedelmäkarkit kolmannelta tukkurilta, ja sekoittaa yhteen pussiin. Oletetaan vielä, että lakujen, merkkarien ja hedelmäkarkkienkin tukkurit ostavat tuotteensa useilta eri valmistajalta.

Teoriassa kaikki hyötyvät. Karkkitukkuri ostaa halvalla lakunsa ja työntää ne saman tien hyvällä voitolla isolle asiakkaalleen. R-kioski saa sekoitepussista vielä paremman katteen. Asiakas saa karkkinsa edullisesti.

Karkkitukkuri on kivijalkapankki, joka on myöntänyt luottoja firmoille ja yksityisasiakkaille. Se pääsee eroon luottoriskistä myymällä saatavansa edelleen. R-kioski on investointipankki, joka sekoittaa karkit uusiksi yhdistelmiksi. Ja nyt kioskiin on astunut iso mies Frankfurtista, jonka makeannälkä on rajaton.

Mahtava tilanne karkkikauppaille – periaatteessa.

Karkkien ja arvopaperien välillä on kuitenkin ratkaiseva ero. Karkinostaja tietää, mitä ostaa, ja näkee, mitä pussissa on.

Kuvitellaan, että Ärräpussit myytäisiin paperipusseissa, joissa olisi eri määrä eri karkkeja. Moni ei uskaltaisi ostaa, kun ei tarkkaan tiedä, mitä saa. Apuun tulee karkintarkastaja, joka antaa pusseille arvosanat sen mukaan, miten hyviä herkkuja hän arvelee niiden sisältävän – maksua vastaan, tietenkin. Nyt toin siis mukaan tähän uhkaavasti paisuvaan analogiaan myös luottoluokittajat.

(Yleisen kertomuksen mukaan Yhdysvaltain finanssikriisi aiheutui siitä, että karkkipussien sisältö oli mätä. Asuntolainoja myönnettiin maksukyvyttömille, jopa syrjäytyneille hakijoille. Vaikka se onkin totta, kaikkien maailman asunnottomien alkoholistien olisi pitänyt saada jenkeistä lainaa vähintään kartanoihin, jotta aiheutuneen tuhon mittakaava täsmäisi.

Luoton loppu -kirjassa kerron todellisen syyn: useimpien asiakkaiden pusseissa oli vain lupaus karkeista. Karkintuotanto ei näet pysynyt valtavan kysynnän perässä. Kun heräsi epäilys, että kaikille ei sittenkään riitä karkkia, omistajat halusivat äkkiä eroon ärräpusseista – oli sisällä mitä herkkuja hyvänsä. Markkinat romahtivat. Ja siinä sivussa maailmantalous.)

Takaisin Euroopan Keskuspankkiin

EKP:llä on lupa ostaa – jos saksalaisten mielestä sillä on lupa ostaa yhtään mitään – vain parhaat pussit. R-kioskille jäisi käsiin valtava kasa karkkia, joka ei herkkusuulle kelpaa, mutta on ihan hyvää, lähes priimaa eli subprime. Karkkimyyjän into laantuu.

Frankfurtin karkkihammas kehottaa nyt EU-valtioita suostumaan siihen, että kaikki karkki menisi kaupaksi. Puolivaltiolliset suurisijoittajat, kuten Saksan KfD ja Suomen työeläkeyhtiöt, ostaisivat muut ärräpussit. Yllätyksettömästi KfD on kieltäytynyt kunniasta.

Osto-ohjelman voi pelastaa enää se, että EKP ostaa myös keskitason lainaa. Tästä syntyisi korviahuumaava metakka Saksassa, jossa ei hyväksytä edes parhaan ABS-tason ostoja: ne eivät täytä EKP:n nykyisiä vakuuksien laatuvaatimuksia.  Ja kun Saksassa metelöidään, niin silloin myös Suomessa.

On siis mahdollista, ellei todennäköistä, että EKP:n elvytysohjelma raukeaa, koska markkinaa ei synny. Viimeistään hankkeen torppaa viimeistään Saksan mainio perustuslakituomioistuin, jonka tärkein tehtävä on nitistää kaikki järjen idut Euroopasta.

Mutta rähinä on vasta alussa.

Rahamarkkinatalous on reflektiivinen peli, jossa odotukset muuttuvat teoiksi. Se, että pankit eivät huoli halpaa rahaa, viittaa siihen, että ne odottavat parempaa diiliä, Kun ABS-ohjelma on vaikeuksissa, markkinat odottavat EKP:lta vielä järeämpiä toimia, ja tämä odotus itsessään vie pohjaa ABS-aikeilta.
On mahdollista, että EKP:n on pakko seurata Yhdysvaltain ja Britannian keskuspankkeja täysimääräisen QE:n tielle (Quantative Easing = rahamäärän löysäys). Tuhannella miljardilla eurolla valtion velkakirjoja, ehkä suorastaan osakkeitakin. 

Kuten Pentti Pikkarainen, valtiovarainministeriön rahamarkkinaosaston ylijohtaja (mahtuuko titteli normaalikokoiselle käyntikortille?) varoittaa, silloin käsiimme tupsahtaa eurobondi – tuo hirvitys, jonka nimeä-ei-saa-ääneen-lausua. 

Koska eurolama johtaa mahdollisesti, ellei todennäköisesti, aitoon fiskaaliunioniin eli yhteisvastuulliseen talouteen, niin johtajien pitää nyt astua esiin kertomaan aito mielipiteensä asiasta. Kysymystä ei saa enää lykätä tai väistellä väittämällä sitä epäajankohtaiseksi.

Kysymys on ajankohtainen, nyt.

Puolueiden on otettava kantaa, vastustavatko ne yhteisvastuuta kaikin keinoin, vai hyväksyvätkö ne sen edes pakon edessä. Rohkeimmat voivat jopa kertoa, että yhteisvastuu on euroalueen kokonaisuuden kannalta toivottavakin.

Muuten ratkaisuun joudutaan epädemokraattisesti, koska demokraattisesti valitut päättäjät eivät uskalla tehdä päätöksiä. Se taas johtaa – ja tekee mieli ajatella, jopa ansaitusti – siihen, että populistit ja eurovastustajat voittavat kaikki seuraavat vaalit Euroopassa.

Karkkipussi ojennetaan lopulta siis Timo Soinille. 

* Kuvaavaa kyllä, Spiegelin pääotsikko EKP:n osto-ohjelmalle on INFLAATIO. Ja otsikossa puhutaan 'apuohjelmasta'.